Mitalia ja diblomiakin tärkeämpää...

Melkein pari vuorokautta on oltu kotona ja jetlagia yritetään tässä selättää. Mutta mitä jäi reissusta käteen, muutakin kuin flunssanpoikanen ja väsymys... Ajatusten selvittäminen voisi olla kohdallaan.

Kun joskus viime talvena tuntui siltä että jättäisin tän leikin leikkimättä ja oisin tiennyt mistä olisin jäänyt paitsi, olisin lyönyt itseäni muutamaan otteeseen aika napakasti vaikka esim. lapiolla, "älä ole tyhmä!" Kiitos siis lajipäällikölle ja vanhemmille, jotka hoitivat potkimisen puolestani.

Kisa oli ehkä elämäni pisin ja rankin nelipäivänen. Harrastuksen kautta oon tottunut uurastaan tuon saman ajan verran, mutta lajihan nyt on ihan toinen... Ennen kisoja luulin, että olisin aivan solmussa ja paikat jumijumissa heti ensimmäisen päivän jälkeen, mutta kyllä sitä vaan jostain kummasta sai voimia juosta, lapioida ja kantaa viimeseen senkuntiin saakka. Lie mistä sitten saanut sellaisen driven päälle. Tuntuu kyllä hullulta näin jälkeen päin. Treenithän jäi todella vähäsiksi, joten omasta mielestä me pärjättiin siihen nähden aivan loistavasti saavuttaen se paras sijoitus viherrakennuslajissa koko worldskills-kisojen historiassa, millon Suomen joukkue nyt on niihin osallistunut. Mieletöntä! Ei oltu edes viimeisiä, vaan jätettiin Kiina, Kanada ja Etelä-Afrikka nielemään pölyä - vaikka se patsas kaatui ja vesi loppui suihkulähteestä :D

Mutta oli reissu paljon muutakin kuin vaan kisaan valmistautumista ja sen suorittamista. Nähtiin Rocky Mountainsin kauneus, Kanadan kulttuuria, auringon laskuja, Canada Towerista siintävät maisemat, eläintarhan asukit... Ja kaikki ne arkisemmatkin asiat kuten ruoka, tapakulttuuri kaupoissa ja muualla asioidessa, julkinen liikenne... Vaikka ollaankin melkein samalla leveyspiirillä Calgaryn kanssa, miten voi olla niin erilainen paikka?

Kaiken tän tunnemyrskyn, paineen ja jännityksen alla löytyi myös ihmisistä erilaisia puolia. Ei niitä tietenkään voi nähdä kotimaassa leireillä, mutta nyt kun oltiin kuin yksi isompi perhe toisella puolella maapalloa, tulee niitä väkisinkin esiin. Unohtumattomimmat olivat ne myrskyisimmät hetket kun itketti, nauratti, suututti tai riemastutti. Onneksi löytyi aina joku tai jonkun olkapää kenen kanssa käydä läpi omia tunteita ja ajatuksia.

Melkein ollaan siis päästy Team Finland 2009:n matkan määränpäähän. On vain enää jäljellä palauteleiri lokakuun alussa. Silloin ei varmaankaan tunteita säästellä... Hetkinen, mikä ihmeen matkan päättyminen? Eihän se nyt voi tähän päättyä! Eikä varmasti päädykään. Ainakin toivon näin. Puhetta on ollut jo jälleennäkemisten järjestämisestä, epävirallisista leireistä ja jopa seuraavissa WorldSkills-kisoissa vierailusta. Mutta aika näyttää mitä tulevan pitää.

Kaikesta huolimatta meitä tulee yhdistämään aina sama asia: itsensä ylittäminen, kilpailu oman lajinsa mestaruudesta ja maailman paras joukkuehenki! Oltais rikkaita jos joukkuehenkeä voisi myydä pullossa muille. Pettymykseksi en kuitenkaan myisi sitä mistään hinnasta kenellekään eikä sitä henkeä voita mitalit tai diblomit ♥ :)